Kangasalan maaperä

Tampereen kaupunkiseudun (Tampere, Kangasala, Lempäälä, Nokia, Orivesi, Pirkkala, Vesilahti ja Ylöjärvi) maaperään verrattuna Kangasalan kunnassa on kalliomaata ja moreenia normaalisti, mutta moreenimuodostumia on keskimääräistä enemmän. Kunnassa on tavanomaista enemmän harjuja (jäätikköjokien kerrostamia sora- ja/tai hiekkamuodostumia). Yksi niistä (saumaharju) on kooltaan huomattavasti muita kookkaampi. Se mahdollistaa kunnalle muuhun Tampereen kaupunkiseutuun nähden enemmän liikkumavaraa maa-aineksen oton, pohjaveden ja maisemallisten arvojen suhteen. Harjujen määrästä ja koosta johtuen myös rantakerrostumat (muinaisten meren- ja järvenrantojen hiedat, hiekat ja sorat) ovat tavanomaista laajempia ja lukuisampia. Kangasalan kunnan alueella erottuu osa-alueita,  joissa joko kalliomaiden ja moreenin hallitsemat ylävät seudut tai savikoiden hallitsemat alavat seudut muodostavat omia osa-alueitaan. Eloperäisiä maalajeja (sara- ja rahkaturve sekä lieju) on keskimääräisesti.

Kangasalan maaperän synty

Kun mannerjäätikkö peitti Kangasalan aluetta, sen jää virtasi luoteesta kaakkoon (suunnasta 315° - 330°). Virtaavan jään irrottama, kulutta­ma ja kuljettama kiviaines kerrostui jäätikön pohjalla moreenikerrokseksi. Moreenia on laajalti varsinkin kunnan länsi- ja eteläosien ylänköalueilla. Moreenin pintaosaan on jään sulamisen loppuvaiheessa rikastunut kiviä ja lohkareita yleisesti. Laaksois­sa ja muissa painan­teissa moreeni on peittynyt laajoilla aloilla sitä nuorempi­en, hie­norakeisten ja eloperäisten maalajien alle. Mannerjäätikön sulamisvaiheessa jäätikön pohjalla virtasi vuolaita sulamisvesijokia, joissa moreeni peseytyi, kivet pyöristyivät ja maa-aines lajittui ja kerrostui sora- ja hiekkamuodostumiksi, harjuiksi. Esimerkiksi Vehoniemen - Kangasalan kautta kulkee harjujakso, joka on tavanomaista kookkaampi, nk. saumaharju.

Kangasalan kunnan alue vapautui mannerjäätiköstä noin 11 000 vuotta sitten, mutta jäi siinä vaiheessa vielä muinaisen Itäme­rivaiheen, Yoldiameren, peittämäksi. Vain muutamien, lähinnä Kangasalan pohjois- ja itäosassa sijaitsevien mäkien laet jäivät yksinäisinä saarina vedenpinnan yläpuolelle. Nykyisin tämä nk. ylimmän  rannan taso on kohonnut jo noin 155 m:n korkeudelle merenpinnasta. Sulamis­vesien manner­jää­tiköltä kuljettama liete kerrostui syvässä vedessä moreenin päälle hienorakeisten maalajien ker­rostu­miksi, jotka Kangasalan alueella ovat pääasiassa lustosavia.

Kun maa-alueet alkoivat nousta vedestä, ne joutuivat alttiiksi rantavoimien työlle. Va­rsinkin korkeimmat, en­sim­mäisinä vedestä nousseet maa-alueet huuhtoutuivat voimak­kaasti pinnastaan. Loivapiir­teistenkin mäkien mo­reeniker­ros­tumat kuluivat ja kallioita paljastui. Tämän vuoksi moreenin pintaosa on enem­män tai vähemmän huuhtoutunutta. Mäkien ylemmillä tasoilla pintakivisyys ja –lohkareisuus on tullut selvemmin esiin kun taas alemmilla tasoilla suojaisissa paikoissa moreenia voi peittää ohut, vaihtelevan paksui­nen hiekkainen tai hietainen rantakerros­tuma.

Maanko­hoamisen vuok­si veden syvyys pieneni, joten aikaisem­min kerros­tuneet savialueet­kin joutuivat vähitel­len aalto­liik­keen ja virtausten kulutta­ville voimille alttiiksi. Mata­lammilta alueilta kerrostu­mat osaksi kuluivat, ja ainesta kulkeu­tui sy­vemmille vesi­alueille lisäten painanteissa olevien savien paksuutta. Sitä mukaa, kun maa nousi merestä, alkoivat maaston alavien osien kosteikot soistua. Nykyinen maankoho­aminen Kangasalan seudulla on noin 5 mm vuodessa.

Suurten järvien kehitysvaiheet ovat antaneet omanlaisensa leiman vesistöjen rannoille lähinnä kuluttamiensa rantatörmien muodossa. Jääkauden jälkeisen, epätasaisen maannousun aiheuttaman Längelmäveden - Vesijärven eteläpään pinnan nousu, tulviminen ja ryöstäytyminen yli äyräidensä vuonna 1604 laski järvien pintaa 3 metrillä. Toinen, raju, noin 2 metrin vedenpinnan lasku tapahtui kun vastarakennetun Kaivannon kanavan tukipaalut pettivät vuonna 1830 ja Längelmäveden vedet hulahtivat Roineeseen niin, että niiden pinnat ovat nykyisin samalla tasolla. Nämä vesivaiheet jättivät jälkeensä järvien rannoille syöpyneitä törmiä. Muun muassa Pispalanlahden luoteisrannalla on rantatörmiä 100 -  200 metrin päässä ja noin 5 metrin korkeudella Längelmäveden nykyisestä vedenpinnasta. Koska rantojen savikerrostumat monin paikoin ovat ohuita, rantaviivalle paljastui kapeita rannansuuntaisia moreenimaita lohkareineen sekä pieniä avokallioita. Usean metrin korkuisia pystysuoria törmiä on myös Vesaniemessä ja Kaivannon  sairaalan ympäristössä, missä ne ovat leikkautuneet hiekkaiseen ja hietaiseen maahan.

Kalliomaat

Kalliomaana kuvatuilla alueilla kallion päällä voi olla 0 - 1 metrin paksuinen moreenikerros. Kangasalan kal­lioperän pinnan­muo­dot ovat pienipiir­teisiä. Kallioalueita on tavanomaisen runsaasti, mutta Sahalahden – Heponiemen välillä sekä Pakkalanjärveltä itään ja Havisevasta pohjoiseen olevilla ylängöillä kalliomaiden osuus on tavanomaista suurempi. Yleisesti ottaen kallionpinta on maaperän peittämissä mäissäkin (harjuja ja moreenimuodostumia lukuun ottamatta) vain parin – kolmen metrin syvyydellä. Kallioperän rakenne on suurelta osin määritellyt jäätiköitymisen jälkeisen pohjakuvioinnin, jolle maaperä on kerrostunut. Kallioperän rakenne ei kuitenkaan selitä kaikkea maanpinnan suuntautuneisuutta. Maanmittauslaitoksen laserkeilausaineistosta tehtyjen maanpintamallinnusten mukaan maaperälläkin on pieni osuus mäkien suuntautuneisuuden syntyyn muun muassa Ruutanan lounaispuolella, Tohkalan – Pispalan välisellä rantakaistaleella ja Pakkalan ympäristössä.

Moreenikerrostumat

Moreeni on Kangasalan yleisin maalaji. Se verhoaa kalliope­rää myös muiden, myöhemmin kerrostuneiden, maalajien alla. Moreenin paksuus on yleisimmin 1 - 4 m. Myös kalliomaana kuvatuilla alueilla on paikoin moreenia, mutta siellä sen paksuus on määritelmänsä mukaan 0 - 1 m. Pohjamoreeni on ainekseltaan kivistä hiekkamoree­nia, jonka savesprosentti on 1 - 4 %. Moreenin pinta on muinaisissa rantavaiheissa huuhtou­tunutta ja yleensä puolen metrin syvyyteen asti routimisen möyhentämää. Suurilohkareisin pintakerros ulottuu pinnasta yleensä 0,5 – 1 metrin syvyyteen. Moreenialueiden pintalohkareisuus on Kangasalan lounaisosassa ja Pelisalmen ympäristössä keskimääräistä suurempi, paikoin se vaihettuu jopa lohkareikoksi. Joissakin painanteissa routa on nostellut ja rikastanut lohkareita pienialaisiksi nk. routalouhikoiksi. Ruutanan pohjoispuolella on matalia moreenikumpuja. Ison Saksijärven ympäristössä on usean neliökilometrin alueella 10 - 20 m korkeita kumpumoreeniharjanteita, joista osan suunta on itä-läntinen eli muinaisen jäätikön reunan suuntainen. Niiden moreeni on ainekseltaan kivistä hiekkamoree­nia, jonka savesprosentti on 2 - 3 %. Myös Kuohenmaalla on useita kumpumoreenityyppisiä moreeneja. Niiden korkeus on keskimäärin viitisen metriä. Suinulan luoteispuolelle on kartoitettu muutama kumpumoreenialue. Niissä moreeni on paikoin tavanomaista paksumpi, jopa kymmenisen metriä, mutta pinnanmuodoiltaan kummut ovat vain 1 - 2 m korkeita.

Jäätikköjokimuodostumat

Kangasalan kunnan läpi kulkee mahtava ja monin paikoin maisemallisesti kaunis saumaharju. Sen osien nimityksiä ovat luoteesta kaakkoon Kirkko-, Kuohun-, Keisarin- ja Vehoniemenharju. Ketju päättyy Kangasalan osalta laajalle Isokankaalle. Kaikki em. harjanteet nousevat ympäristöään 40 - 50 m korkeammalle. Kirkkoharjulla saumaharjuun  yhtyy pienempiä harjuja pohjoisesta, mm. Metsäkulmalta. Kuohunharjun kohdalle yhtyy pohjoisesta, Pikonlinnalta tuleva harju. Kirkkoharju-Isokankaan saumaharjujaksossa on eri puolilla lukuisia muinaisia rantamerkkejä, tasanteita ja törmiä. Kirkkoharjun laella oleva tasanne, noin 155 m mpy, on ylimmän rannan tasoittama. Supista Kirkkoharjun Isolukko sekä Isokankaan Mustalukko ja Punamultalukko ovat Suomen suurimpien joukossa, syvyydeltään noin 40 m. Seismisten luotausten mukaan maaperän paksuus on Kirkkoharjulla 38 - 50 m, Keisarinharjulla 45 - 56 m ja Isokankaalla Punamultalukon vieressä 42 - 57 m.

Kangasalla ei ole harjuja edellämainitun saumaharjukokonaisuuden lounaispuolella. Koillispuolella sen sijaan on useita pieniä, usein lyhyitä ja katkonaisia harjuja mm. Majaalahden tienoilta kaakkoon Ihariin, Kirkkojärven lounaisrannan suuntainen harju, pohjois-eteläsuuntainen harju Pakkalanjärven pohjoispäässä, Moltsian – Välimaan harju ja itäisimpänä Vähä-Saksijärven pieni harju.

Rantakerrostumat

Syntytapansa vuoksi rantakerrostu­mien alla saattaa esiintyä hienorakei­sia maalajeja, varsinkin notkopaikoissa ja mäkien alarin­teillä. Kangasalan alueella rantakerrostumia on yleensä vähän, lukuun ottamatta harjujen liepeitä. Pieniä erillisiä rantaker­rostuman peittämiä ­painan­tei­ta ei aina ole voitu kuvata kartalle. Ne on tällöin yhdistetty ympä­röiviin mo­reeniku­vioihin.  Laajimmat rantakerrostuma-alueet ovat Vehoniemen –  Kangasalan saumaharjun liepeillä, sen molemmin puolin. Rantakerrostumat ulottuvat monin paikoin kilometrin päähän hiekkamuodostumasta.

Hieno­rakeiset maalajit

Kangasalan kunnan alavat maastokohdat ovat laajalti hieno­rakeisten maalajien peitossa. Ne ovat raekoos­tu­muk­sel­taan lähes yksin­omaan savea. Savikoita on eniten Ohtolan – Leipin, Saarikylien ja Sahalahti – Moltsia – Pakkalan alueella. Alueen savien savespi­toisuus on yleensä 40 - 65 %. Hiesua ja hienoa hietaa on eniten saumaharjun liepeillä Tiihala – Mäyrävuori – Laikkolannokka – Suntinmäki – Murto –vyöhykkeellä ja saumaharjun koillispuolella Tursolassa ja Huutijärvellä. Hienorakeisten maalajien kerros­pak­suus kasvaa yleensä moreeni- ja kalliomaiden rinteiltä notkoihin päin mentäessä. Hienora­keis­ten maalajien alueille tehtyjen ­kairaus­ten perusteel­la ­kerrostumien paksuus on yleensä 2 - 10 m ja enimmillään noin 20 m. Savik­oiden pinnan muodos­taa yleensä 0,5 - 2,0 m paksu kui­vahko kerros, nk. kuiva­kuori. Kui­vakuori on yleensä sitä lujempi ja paksumpi mitä korkeammalla sa­vikko sijaitsee ympäristöönsä (ja vallitsevaan pohjavedenpintaan) nähden. Savipelloilla näkee loivapiirteisiä harjanteita ja kumpuja, joiden jollakin syrjällä törröttää siirtolohkare tai paistaa pieni avokallio. Näin arvioiden Kangasalan kunnan alueella on huomattavan paljon 1 – 3 m:n paksuisia savikoita. Savet ovat täällä yleensä lustosavia. Liejusavea on vähän, esimerkiksi Ohtolan Lietesuolla.

Eloperäiset kerrostumat

Kangasala kuuluu suoyhdistymätyypiltään viettokeitaiden vyöhykkeeseen. Suot ovat syntyneet moreeni- ja kalliomaaston painanteisiin, purojen varsille ja järvien rannoille. Ne ovat usein pienialaisia ja kapeita juotteja. Rämeet ja korvet ovat yleisimpiä suotyyppejä. Moreeni ja kallioalueen notkelmissa suot ovat pääsääntöisesti rahkaturvetta (St). Laajimpia St-soita ovat esimerkiksi Teerineva, Löytynneva, Koukkusuo ja Personsuo pohjoisessa ja Puharinsuo ja Koukkurahka etelämpänä sekä Hanhiluponkorpi idässä. Soita on ojitettu metsänkasvatusta varten, mutta aikoinaan raivattu myös laajalti pelloiksi siellä missä se on ollut mahdollista. Näin on varsinkin Kuohenmaalla, Järvikulmalla ja Pakkalassa,  missä valtaosa soista on saraturvetta (Ct). Laaja Ct-alue on myös Taivallammin ympäristössä. Ct-suot sijaitsevat yleensä saviseuduilla. Idässä on laaja metsäinen Ct-suo, Sammalenperä. Liejua tapaa varmimmin kuivattujen ja/tai umpeenkasvavien vesistöjen alueella, kuten Sahalahden Mertajärvi ja Moltsian Myllyojan alajuoksulla.

Pohjavesi

Kangasalan kunnan pohjavesialueet sijaitsevat pääasiassa kookkaalla saumamuodostumajaksolla, joka kulkee kunnan poikki yhtenäisenä Vatialasta Vehoniemenharjulle. Vehoniemenharjun pohjavesialue on osa tätä saumamuodostumaa. Pohjavettä otetaan Raikun vedenottamolta. Rikun pohjavesialue puolestaan on osa saumamuodostumaan pohjoisesta liittyvää harjua. Edellä mainitut pohjavesimuodostumat ovat monin paikoin yhteydessä vesistöihin. Pääasiassa ne purkavat vettä vesistöihin, mutta vettä otettaessa järvestä maahan suotautuva pintavesi voi lisätä saatavan pohjaveden määrää. Rikun pohjavesialueen vedenottamosta saatava vesi on suurelta osin rantaimeytyvää Vesijärven vettä. Kangasalan muut harjut ovat pieniä ja katkeilevia. Ainut alueella oleva luokiteltu pohjavesialue, Välimaa, sijaitsee kapealla harjulla, joka on osittain savikerrosten peittämä.

Kunnan maaperä on suureksi osaksi moreeni- ja kallioaluetta. Mäkien väliset laaksot ja notkelmat ovat moreenin, saven ja turpeen peittämiä. Näin ollen suurin osa alueesta on vedenläpäisevyydeltään huonosti vedenhankintaan soveltuvien maalajien peitossa. Näille alueille tehtyjen kaivojen antoisuus riittää yleensä vain yksittäistalouksien käyttöön.