Esimerkkejä Tampereen kaupunkiseudun maaperän erityispiirteistä

Johdanto

Tampereen kaupunkiseutuun kuuluvat Tampere, Kangasala, Lempäälä, Nokia, Orivesi, Pirkkala, Vesilahti ja Ylöjärvi. Tämän osion ajatuksena on kertoa alueelta olevin kuvin, miltä tietyt alueelle tyypilliset geologiset muodostumat näyttävät eri puolilla Tampereen kaupunkiseutua. Perustana on koko alueelta saatavissa olevan 1:20 000 -mittakaavaisen maaperän peruskartan kuvaustapa. Kartta on tarkin Suomessa laajalta alueelta saatavissa oleva yhtenäinen maaperäkarttasarja. Rakentamisen kannalta sitä voidaan pitää kuitenkin vain suuntaa antavana yleiskarttana, jonka antamaa kuvaa on maastossa tarkennettava esimerkiksi rakennusten ja rakennelmien perustamistapaa arvioitaessa.

Karttakuvan yleispiirteisen hahmottamisen helpottamiseksi tässä puhutaan paikoin yksinkertaistaen metsäalueista ja peltoalueista, jotka antavat suuntaa-antavan mielikuvan siitä, missä kalliot ja moreenimaat (metsäalueet) sekä savet ja hiesut (peltoalueet) pääsääntöisesti sijaitsevat. Jako toimii suurpiirteisesti asutuilla seuduilla, missä hienorakeisten maalajien alueet on tarkoin raivattu viljelykseen.


Kalliomaat ovat yksinkertaistaen kallioita

Maaperäkartoissa sana kalliomaa tarkoittaa avokallioiden ja alle metrin maakerroksen verhoaman kallioalueen muodostamaa aluetta. Sana saattaa olla hämäävä siksi, että siinä yhdistetään toisiinsa sanat kallio(perä) ja maaperä, jotka maassamme muuten ovat harvinaisen selvästi erotettavissa toisistaan. Kalliomäkien päällä ei useinkaan ole paksulti moreenia; maan nouseminen muinaisesta Itämerestä on yleensä pitänyt huolen, että maa-aines on ainakin osaksi huuhtoutunut pois. Merijäät ovat tuuppineet lohkareet laelta ja jyrkiltä ylärinteiltä alas. Selvimmillään kalliomaa-alue on pelkkää avokalliota. Toinen ääripää on, että maastossa avokalliota ei näy ollenkaan vaan sitä peittää kauttaaltaan alle metrin paksuinen moreeni. Tyypillisimmillään tällaisia alueita on supra-akvaattisilla eli vedenkoskemattomilla seuduilla. Niiden osuus on varsinkin Tampereen kaupunkiseudun eteläosissa pieni, mutta supra-akvaattisten alueiden lukumäärä lisääntyy pohjoista kohti mentäessä. Rakentamisen näkökulmasta asian merkitys on vähäinen, koska ko. alueet ovat korkeiden mäkien laella. Mastojen pystytyksen kannalta etukäteistieto maaperästä tai sen paksuudesta voi kuitenkin olla tarpeellinen. Esimerkiksi Lempäälän Lehtivuoren laella on moreenia vain muutamia kymmeniä senttimetrejä. Oriveden Sinivuoren laella moreenipeite on vain vähän paksumpi.

Ylimmän rannan taso on siis taso mille vedenpinta on ylimmillään yltänyt jäätikön reunan peräännyttyä kultakin alueelta. Kangasalan ja Oriveden itäosassa se on nyt noin 155 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Vesijärvellä, Lempäälässä, Orivedellä sekä Tampereen ja Oriveden pohjoisosassa se on noin 160 m mpy., Nokian sekä Ylöjärven rajamailla 170 m mpy.

Vedenkoskemien (veden alla olleiden eli subakvaattisten) kalliomäkien päällä ei useinkaan ole moreenia muuta kuin kallionraoissa ja rinteillä. Kalliomaa-alueilla voi, kartoitusperusteiden mukaisesti, kalliopinnan epätasaisuudesta johtuen olla muutamien aarien laajuisia ja jopa muutaman metrin syvyisiä painanteita, joihin on saattanut kerrostua hienorakeisia maalajeja. Kallioperän ja maaperän raja voi joskus olla jyrkkä sekä muodon että maaperän laadun suhteen. Tampereen Hervanta on rakennettu hyvin kallioiselle seudulle, siis pääosin kalliomaa-alueelle. Sen ruutukaavamaisten suorien katujen varsilla näkyy usein jyrkkiä kallioleikkauksia. Nykyiset loivapiirteisille kallioalueille suunnitellut katuverkostot ottavat enemmän maaston muodot huomioon.

Silokallion pinnalla olevat uurteet ovat helpoin tapa todeta mihin suuntaan mannerjäätikkö on aikoinaan virrannut. Samat suunnat voivat näkyä moreeniaineksen suuntauksessakin. Esimerkiksi jäätikön virtaus on mannerjäätikön reunaosan kielekkeiden väliin syntyneen Ylöjärven - Pyynikin - Kangasalan nk. saumaharjun syntyprosessin loppupuolella varsin voimakkaasti kääntynyt saumaharjua kohti etenkin lännen suunnalta. Näitä tietoja käytetään hyväksi mm. malminetsinnässä (vaikkapa kullan) tai luonnossa esiintyvien haitallisten ainesten (esim. arseenin) alkulähteen selvittämisessä.

Maanpinnan lohkareisuus ja moreeni

Moreeni on varsinkin Ylöjärven - Pyynikin - Kangasalan saumamuodostuman lounaispuolella kivistä ja lohkareista hiekkamoreenia, jonka kaivaminen on usein varsinkin kivisestä pintaosastaan työlästä. Lisäksi moreenin kivet ovat useimmiten teräväkulmaisia ja moreeniaines Kuvat T2, N3, Y8 suhteistunutta ja tiivisrakenteista. Syväkivialueilla (esimerkiksi kvartsidioriitti) moreeni on, mahdollista ohutta pintakerrosta lukuun ottamatta, ”puhdasta”, vaalean harmaata kun taas gneissi- ja liuskealueilla se on yleensä raudan ruskeaksi värjäämää, ” ruosteista” Kuvat T3, V2. Rajat eivät kuitenkaan mene aivan kallioperäkarttojen rajojen mukaan, koska mannerjäätikkö on kuljettanut kalliosta rouhimaansa ainesta aina jonkin matkaa virtaamaansa suuntaan. Myös syvyyssuunnassa voi olla toisistaan ominaisuuksiltaan erilaisia moreenikerroksia.

Moreenin pintalohkareisuus on Ylöjärven - Pyynikin - Kangasalan saumamuodostuman lounaispuolella tavanomaista runsaampi ja paikoin lohkarekoko tavanomaista suurempi. Lisäksi on yksittäisiä siirtolohkareita, joista ääriesimerkkinä Lempäälän Hirvi-Simunan luolan valtaisa lohkare. Se on hajonnut useampaan osaan röykkiöksi. Pintalohkareisuuden perusteella ei yleensä pysty ennustamaan syvemmällä olevan moreeniaineksen lohkareisuutta Kuvat L1, L2. Perussyy alueen suureen pintalohkareisuuteen on mannerjäätikön sulamisvaiheen toiminnassa, joka nosti ja rikasti lohkareita pintaan. Tampereen seudulla jää rouhi viime vaiheessa kallioalustaansa tavanomaista laajemmalta sektorilta mahdollistaen rakoilleen kallion lohkojen, jopa yleisesti kiinteinä pidettyjen silokallionokkien, tehokkaan irrottamisen.

Kun lohkareita on paljon tai vielä enemmän - ja ne ovat suuria, sille ei voi minkään. Alueen runsaslohkareisuuden ansiosta Tampereelle ja sen lähiympäristöön on syntynyt erityisosaamista, jolla kivet ja lohkareet pystytään käsittelemään ammattimaisesti ajanmukaisella kalustolla ja sujuvasti tilanteen mukaan Kuvat L5, L6, P2, N10, L7. Myös muu kaivuu- ja maansiirtotoiminta on vilkasta. Hyvä puoli on myös, että moreeni on laajalla alueella hiekkamoreenia eikä vaihdu välillä savesrikkaaksi hienoainesmoreeniksi, jonka routivuus ja muut ominaisuudet olisivat rakennustoiminnan kannalta paljon huonommat.

Routalouhikot ja lohkarevirrat

Tampereen kaupunkiseudun moreenialueella tavataan paikoin louhikoita Kuvat L4, N6. Ne ovat syntyneet useimmiten pieniin painanteisiin routailmiöiden tuloksena. Laajimmat louhikot ovat lohkarevirtoja, jotka sijoittuvat laaksopainanteisiin. Niitä on kävellenkin työläs ylittää. Laajoille lohkarevirtapaikoille ei pitäisi mennä rakentamaan vaikka nykytekniikka kunnallistekniikastakin rahalla selviytyisi. Kun lohkareita on paljon on louhikoidenkin muodostuminen ollut luonnollista. Lohkareiden koko on yleisesti 0,6 - 1,5 m, mutta joskus enemmänkin. Louhikon pintakuvioitus on kehittynyt sellaiseksi, että nk. napakivien ympärille on ryhmittynyt pienempiä kiviä. Toinen yleispiirre on, että suuret lohkareet ovat päällimmäisenä ja pienet alimmaisena. Paksuutta louhikoilla lienee yleensä 1 - 2 metriä. Routalouhikoiden ja kivivirtojen alla on yleensä todennäköisesti moreenia, mutta esimerkiksi Lempäälän Sääksjärveltä sekä Tampereen Päivärinteestä ja Hervantajärveltä on saatu viitteitä hienorakeisten maalajien esiintymisestä (kerrallinen hiesu ja savi). Joskus jopa viljelty pelto on osoittautunut lohkareikoksi. Osa lohkareista oli peittynyt ohuiden savi-, lieju- ja turvekerrosten alle.

Kun Tampereen kaupunkiseudun lounaispuoliskon maanpinnan lohkareisuuteen kiinnitettiin tarkemmin huomiota todettiin maastokarttojen lohkarekuvauksessa olevan eroja. Asiaan lienee vaikuttanut eniten inhimillinen tekijä. Maaston peitteisyyden (kasvillisuus) on annettu vaikuttaa maastotyöskentelyyn: tiheässä kuusikossa olevia sammaloituneita lohkareita ei ole huomioitu samalla lailla kuin samankokoisia hakkuuaukealla olevia lohkareita.

Maaperän laadulla on tunnetusti suuri vaikutus kasvillisuuteen. Tampereen seudun erikoisuutena on hajuheinä (Cinna latifolia), joka viihtyy kosteapohjaisissa lohkareikoissa ja varjopuolen kalliojyrkänteissä. Se on kasvi, joka tulisi ottaa huomioon maankäyttöä suunniteltaessa. Hajuheinä on rauhoitettu, EU:n luontodirektiivin liitteiden II ja IV, silmälläpidettävä sekä Suomen erityisvastuulaji.

Karkearakeisista maalajeista

Tampereen kaupunkiseudulla on laajoja ja kookkaita sora-, hiekka- ja hietamuodostumia, jotka ovat kokoluokaltaan Salpausselkiin verrattavia. Näitä ovat alueen keskiosassa Ylöjärven - Pyynikin - Kangasalan saumaharju Kuvat Y6, T5, K1 ja pohjoisosassa Sisä-Suomen reunamuodostuma Kuvat T4, T1, Y1. Käyttökelpoista maa-ainesta olisi runsaasti, mutta asutus estää monin paikoin sen käytön. On kuitenkin ollut onni, että jossain vaiheessa tietyt sora- ja hiekkaharjanteet keskeisillä paikoilla ovat olleet asuttuja, koska muuten ne olisi voitu kaivaa pois kokonaan. Jonkinlaista mielikuvaa tällaisesta tilanteesta saa vaikkapa Ylöjärven Soppeenmäen teollisuusalueelta tai Kangasalan Lentolan ja Vatialan väliseltä alueelta. Mitä olisi Tampere tänään ilman Pispalanharjun harjannetta tai Kangasala ilman Kirkko- tai Keisarinharjua. Raaka-ainevarojen riittävyyden turvaaminen on tasapainoilua luonnonarvojen kanssa. Tämän vuoksi Tampereen kaupunkiseudulla on siirrytty kalliokiviaineksen käyttöön. Joskus maa-aineksen ja kalliokiviaineksen ottopaikkoja on voitu keskittää tai yhdistää, mikä vähentää haittoja.

Suurissa sora- ja hiekamuodostumissa jyrkkärinteiset supat Kuvat K8, K5 voivat pirstoa yhtenäisiä harjanteita ja tasanteita. Esimerkiksi Soppeenmäen - Ylä-Pinsiön välillä saumaharjun ydinosa on kerrostuessaan ylimmän vedenpinnan tasoon asti luonut melko yhtenäisen, harjanteen suuntaisen kapean tasanteen. Ylöjärven – Pyynikin – Kangasalan saumaharju on Ylöjärven kohdalla esimerkillinen tapaus karkeasta ydinharjanteesta ja sitä alemmalla tasolla olevasta, noin kilometrin levyisestä hiekkavaltaisesta alueesta, joka tasaisen loivasti viettää Ylöjärven keskustan ja Metsäkylän suuntaan (koilliseen). Poikkeuksellista on, että karkean ydinharjanteen päällä on tasanne. Se on erityistapaus, koska se on kerrostunut jäätikön reunan perääntymisen aikaiseen merenpinnan tasoon asti. Saumaharjun ydinharjanne koostuu Ylöjärven Soppeenmäen moottoritieleikkauksessa karkeasta aineksesta. Kivinen sora on osin huonosti lajittunutta ja kivet huonosti pyöristyneitä. Se sopii myös Epilänharjun rinteestä tehtyyn havaintoon. Yleisesti ottaen mitä karkeammaksi aines käy sitä jyrkempiä rinteitä voi esiintyä. Toisaalta vain supan erottamana ydinharjanteesta kerrostumisolot ovat olleet rauhalliset kerrostamaan karkea- ja hienohietaisia kerroksia.

Yleisesti ottaen jäätikköjokisyntyisiltä muodostumilta poispäin mentäessä maalajit muuttuvat hienorakeisemmaksi. Hyvänä esimerkkinä ovat Ylöjärven Soppeenharjun ja Kangasalan Kirkkoharjun - Keisarinharjun seudut. Täydellisimmillään esimerkiksi harjun laen (kiviseltä)soralta lähdettäessä voisi kävellä hiekalle ja hiedalle (maaperäkartan hieta tarkoittaa karkeaa hietaa). Viimeistään hienolle hiedalle tultaessa maasto alkaa tai on jo muuttunut alavammaksi. Hiesut ja savet ovat notkoissa tai peittävät muita maalajeja ohuelti loivilla rinteillä. Kauimpana, kuvitteellisen kävelymatkan loppupäässä pohjaveden kiusaamana ovat sitten liejut ja turpeet. Mitä suurempi muodostuma sitä laajemmalle karkea hietakin on levinnyt vaikkakin se on usein suurelta osin näkymättömissä hienorakeisten maalajien alla. Kangasalan Pikonkankaalta noin 1,5 km etelään karkeaa hietaa on vielä ainakin yli metri, tosin saven ja hiesun peittämänä. Entä sitten se Suomen yleisin maalaji, moreeni? Kulmikaskivinen moreeni on kallion kanssa tämän kuvitteellisen harjukävelyn häiriköitä, jotka sekoittavat harjuympäristön maalajien ihannekuviot ”nousemalla syvältä” ylös mäkinä. Moreenia on yleisesti muiden maalajien alla, mutta todella harvoin itse jäätikköjokisyntyisen harjun alla.

Harjut, sauma- ja reunamuodostumat ovat jo kauan olleet ihmisten kulkureittejä. Tienpohja on tukeva ja routimaton. Karkean, hyvin lajittuneen maa-aineksen hyvä laatu pienentää nykyisinkin kustannuksia maanrakentamisen kaikilla osa-alueilla perustamisesta maa-aineksen  uudelleen käyttöön. Hiekkakankaat muodostavat usein laajahkoja yhtenäisiä alueita ja ne ovat hyviä rakennusmaita yleensä myös loivien pinnanmuotojensa sekä aineksen routimattomuuden takia. Aina em. muodostumienkaan kiviaines ei ole kaikkiin tarkoituksiin sopivaa joko huonon kivilaadun tai lajitteen sopimattomuuden takia. Esimerkiksi Sisä-Suomen reunamuodostumassa Oriveden pohjoisosassa on laajoja tasaisia hietavaltaisia alueita, joilla ei ole ollut käyttöä. Karkein osa muodostuman maa-aineksesta sijoittuu Ruoveden puoleiseen osaan.

Soran ja hiekan puutealueilla huonompikin laatu, esimerkiksi rantakerrostumahiekat, tuovat kuitenkin helpotusta moneen asiaan. Lentohiekkakinosten eli dyynien Kuvat Y2, O4 aines, yleensä karkeaa hietaa tai hienoa hiekkaa, on erittäin hyvin lajittunutta, mutta sille ei löydy laajempaa käyttöä.

Erilaisten maaperään kohdistuneiden kulutusmuotojen syntyä ja pysyvyyttä voinee lähestyä ”n ykyisyys on menneisyyden avain” -periaatteella. Nykypurojen virtaamaan nähden suuret, jopa 5 - 10 m syvät ja 50 - 80 m leveät uomastot Sisä-Suomen reunamuodostuman tasaisilla kankailla, esimerkiksi Oriveden Hirsilässä, muodostuivat kauan sitten, jolloin jäätiköltä tulevat sulamisvesimäärät olivat huomattavan suuria. Nykyisin uomien reunat ovat vakiintuneet paikoilleen myös sivupurojen osalta, eivätkä laajojen uomien pohjalla virtaavat nykyiset pienet purot kuluta tulva-aikanakaan penkkoja. Esimerkiksi Haisevanoja - Kooninjoki virtaa latvaosissaan ja Hirsilän taajaman kohdalla syvässä nykyvirtaamaansa nähden suuremman uoman pohjalla, rinteet kasvillisuuden tukemina. Myös alemmalla hiesuisten peltoalueiden tasolla virratessaan Kooninjoki on suorastaan kaunis esimerkki meanderoivasta eli mutkittelevasta jokiuomasta Kooninkulmalta Nihuantaustaan asti. Nykyisin joen kulutus on vähäistä ja kohdistuu pääasiassa ulkokaarteisiin, mutta aikojen kuluessa Nihuanjärveen on syntynyt joen kuljettamasta maa-aineksesta suisto.

Ennustettu ilmaston hidas muuttuminen sateisempaan ja myrskyisämpään suuntaan saattaisi hieman lisätä eroosiota. Paras keino estää se, on huolehtia kasvillisuuspeitteestä ja olla ohjaamatta suuria hulevesimääriä samaan syöpyvään paikkaan. Jotkut kevyet rakennukset ovat nyt aivan jyrkän reunaman vieressä, mutta ne pysynevät paikoillaan tulevaisuudessakin. Juuri kaivettu oja Oriveden taajamassa on hyvä esimerkki pienimuotoisesta eroosiosta ja kerrostumisesta ilman suojaavaa kasvillisuuspeitettä. Sama riittävästä kasvillisuudesta huolehtiminen pätee myös dyynivalleihin vaikkakin erilaisten seurausten (tuulieroosion) välttämiseksi.

Hienorakeisista maalajeista

Savi ja hiesu ovat hienorakeisista maalajeista runsaimmat. Yleisesti ottaen hiesun osuus kasvaa pohjoiseen päin mentäessä. Jos lohkareisuus paikoin vaivaa Tampereen kaupunkiseutua rakentamisen kannalta, niin saven osalta se on ollut suorastaan onnekas. Savikot ovat yleisesti muinaisen Itämeren Yoldiamerivaiheessa kerrostuneita lustosavia, jotka alueen loivasti aaltoilevilla rinnemailla ovat jäykkiä ja kantavia. Rakennettavuuteen vaikuttaa myönteisesti myös hienosedimenttien suhteellisen pieni kerrospaksuus Kuvat N8, K2, V3. Näin ollen lieju- tai vaikkapa sulfaattisavien tuomia ongelmia ei juurikaan ole. Litorinamerivaihe, jonka aikana edellämainitut ongelmasavet syntyivät, on ulottunut Tampereen seudulla vain Kuloveden ja Mahnalanselän altaisiin muutaman metrin niiden nykyistä vedenpintaa ylemmäksi. Joitakin yksittäisiä yllätyksiä odotettavissa olevaan maaperän kerrosjärjestykseen voi olla suurten järvien (esimerkiksi Näsijärvi, Vesijärvi ja Längelmävesi) eteläosissa vedenpinnan nousua edeltäneen muinaisen lähtötason ja ylimmän tason välisellä kapealla kaistaleella.


Orgaanisista maalajeista

Turve- ja liejualueilla on omat paikkansa luonnossa. Metsäisillä kallio - moreenialueilla rahkaturpeiset suot ovat vallitsevia. Saravaltaiset, ravinteikkaammat suot sijaitsevat yleensä virtaavien vesien ja hienosedimenttien, kuten savien ja hiesujen, alueilla. Ravinteikkuutensa takia ihminen on raivannut niistä suuren osan pelloiksi siellä missä kuivatus on ollut mahdollista. Rakennettaessa tulee turve- ja liejualueita välttää.


Suurten järvien suuret tapahtumat

Tampereen kaupunkiseudun suurten järvien rantavyöhykkeissä usein nähtävät törmärannat liittyvät luonnon tai ihmisen aiheuttamiin vedenpinnan vaihteluihin. Paikoin ne ovat oleellinen osa järvenrantojen luontokuvaa. Hyvin loivien lahdekkeiden perukoissa törmiä ei välttämättä ole, mutta muualla kyllä. Nykyisestä rantaviivasta jonkin matkaa sisämaahan päin on vaihtelevan levyinen tasanne ennen työläästi noustavaa törmää. Matalien savikoiden alueilla muinainen ranta on saattanut leikata ohuen savikon aina moreeniin saakka. Siksi ranta voi olla paikoin lohkareinen vaikka muualla olisikin savea. Esimerkiksi Tampereen Nurmen Juoponlahden eteläpuolisessa niemessä savipelto päättyy Vesijärven rannassa veden syövyttämään parin metrin törmään, jonka juurella on ohuen saven alta paljastunut moreenin kivien muodostama kapea rantu vesirajassa.

Jääkauden jälkeen Näsijärven vedet laskivat pohjoispäästään Sapsalammen kautta Lapuanjokeen. Koska laskujoki sijaitsi suuremman maankohoamisen puoleisessa päässä Näsijärveä, vedenpinta nousi hitaasti järven eteläosassa kunnes Tammerkoski syntyi noin 7 500 vuotta sitten. Näsijärven nouseva vedenpinta ylitti Pyynikin harjanteen matalimmasta kohdastaan. Muinais-Näsijärveä osoittavia rantatörmiä ja -kivikoita on nähtävissä pari metriä nykyisen Näsijärven pintatason yläpuolella. Näsijärven vesien purkautuminen Pyhäjärveen aiheutti puolestaan siihen parin metrin vedenpinnan nousun, kun ahdas Nokianvirta ei hetkellisesti pystynyt nielemään lisääntynyttä vesimäärää. Jos purkausuoman, Tammerkosken, kohdalla ei olisi ollut kalliokynnystä olisi Näsijärvi kuivahtanut kokolailla nykyistä pienemmäksi. Toinen tapahtumasarja jääkauden jälkeisen, kallistuvan maannousun aiheuttamana on Vesijärven, Längelmäveden ja Pälkäneveden järvialtaan eteläpään vedenpinnan nousu. Sen seurauksena vedet ryöstäytyivät yli äyräidensä vuonna 1604 synnyttäen Kostianvirran Pälkäneellä. Järvien pinta laski noin 3 metriä. Seuraava, raju, noin 2 metrin vedenpinnan lasku samassa järvialtaassa tapahtui kun vastarakennetun Kaivannon kanavan rakennelmat pettivät vuonna 1830. Vesijärvi - Längelmäveden vedet hulahtivat Roineeseen niin, että niiden pinnat ovat nykyisin samalla tasolla. Pälkänevesi jäi tällöin Vesijärvi - Längelmävedestä kalliokynnyksen taakse.

Nämä vesivaiheet jättivät jälkeensä järvien rannoille lukuisia syöpyneitä törmiä. Muun muassa Pispalanlahden luoteisrannalla on rantatörmiä 100 - 200 metrin päässä ja noin 5 metrin korkeudella Längelmäveden nykyisestä vedenpinnasta. Koska rantojen savikerrostumat ovat täälläkin monin paikoin ohuita, rantaviivalle paljastui monesti kapeita rannansuuntaisia moreenimaita lohkareineen sekä pieniä avokallioita. Usean metrin korkuisia pystysuoria törmiä on myös Kangasalan Vesaniemessä ja Kaivannon sairaalan ympäristössä, missä ne ovat leikkautuneet hiekkaiseen ja hietaiseen maahan. Paikoin on selvästi nähtävissä molempia laskuja edeltävät alekkaiset törmät ja tasanteet.

Törmää on muinoin käytetty hyödyksi mm. latojen ylisille ajettaessa, kaivamalla kellari tai nykyisin vaikkapa rakentamalla siihen talon kellarikerros, jolloin voidaan hyödyntää luonnon tekemää kaksitasoista pihaa. Perinteisesti järvien jyrkän rantatörmän alla olevalle kapealle tasanteelle on rakennettu vain sauna tai vaja veden ääreen kun taas päärakennus on ollut ylemmällä tasanteella. Myös nykyään olisi pidettävä huolta, ettei arvokkaita rakennuksia sijoiteta liian alhaiselle tasolle.


Maaperän nähtävyyksien taustatieto ja tarinat - luontoelämysten mausteita?

Pohjoisnapa, Siperia ja Koralliriutat ovat Nokialla, Maailmannapa ja Uusi Eurooppa Lempäälässä. Ovatko näiden paikannimien keksijät osoittaneet aikanaan avarakatseisuutta vai jääneet oman napansa ympärillä pyörijöiksi? Tällaisten paikannimien litania tuo geologille mieleen Tampereen kaupunkiseudun liikkeet mannerlaattojen mukana, välillä päiväntasaajalla ja välillä kohti Siperiaa.

Koe Siperia - lohkarevirrat ja jääkauden hyiset ulappasaaret! Tällaisella luontomainoksella voi näin ollen olla kuvitteellinen ”todellisuuspohja”. Toteuttaminen vaatii kuitenkin mielikuvitusta. Siperia on Nokian pohjoisosassa pienten järvien ja laajojen kallioiden erämaaseudulla, jonka karuutta korostaa monin paikoin poikkeuksellisen suuri lohkareisuus ja jopa lohkarevirrat. Toisaalta siellä on helppokulkuisiakin pienialaisia kallionlakia, jotka ovat aikoinaan olleet niin korkeita, että jäätikön alta paljastuessaan ne eivät ole jääneet veden alle kuten ympäristönsä. Alinenjärven - Siperian alue Nokialla (karttalehti 2123 06) on luonnoltaan kuin Nuuksion järviylänkö pääkaupunkiseudun kupeessa. Luonnon monipuolisuutta lisäävät vielä lähiseudun harjuluontoalueet Ylöjärven puolella. Luonnon rauha saa monet ihmiset metsään. Tieto siitä, että juuri tämän vuoren laki on ollut viime jääkauden jälkeen valtamerten ulottumattomissa saa pohtimaan ja ihmettelemään luonnonvoimien suuruutta ja ehdottomuutta. Paikannimet Siperia ja Karhuntaponmaa lisäävät erämaan tuntua.

Jos suurelle lohkareelle on annettu nimi, sillä on varmasti myös joku tarina kerrottavanaan. Kuka tietää mikä on Pipupääkivi ja sen tarina? Hirvi-Simunan lohkareluola lienee tunnetuin. Luola sijaitsee paikalleen hajonneessa valtavassa siirtolohkareessa. Se on rauhoitettu, kuten myös Pirunpesäkivi Nokian Sarkolassa. Monenlaisista luonnon erikoisuuksista Kuvat K5, K6 on syytä pitää huolta. Tampereen kaupunkiseutu on poikkeuksellinen hiidenkirnujen suhteen sillä niitä ei ole. Todennäköisesti vain siksi, että niitä ei vielä ole löydetty.