Tampereen maaperä

Tampereen kaupunkiseudun (Tampere, Kangasala, Lempäälä, Nokia, Orivesi, Pirkkala, Vesilahti ja Ylöjärvi) maaperään verrattuna Tampereen kunnassa on moreenimuodostumia keskimääräistä enemmän. Tavanomaista enemmän on myös harjuja (jäätikköjokien kerrostamia sora- ja/tai hiekkamuodostumia). Yksi niistä (saumaharju) on kooltaan ylitse muiden ja se mahdollistaa kunnalle muuhun Tampereen kaupunkiseutuun nähden liikkumavaraa maa-aineksen oton, pohjaveden ja maisemallisten arvojen suhteen. Erityislaatuinen on myös Sisä-Suomen reunamuodostuma. Harjujen määrästä ja koosta johtuen myös rantakerrostumat (muinaisten meren- ja järvenrantojen hiedat, hiekat ja sorat) ovat tavanomaista laajempia ja lukuisampia. Tampereen kunnan alueella erottuu osa-alueita, joissa joko kalliomaiden ja moreenin hallitsemat ylävät seudut tai savikoiden hallitsemat alavat seudut muodostavat omia osa-alueitaan. Eloperäisiä maalajeja (sara- ja rahkaturve sekä lieju) on keskimääräisesti.

Tampereen maaperän synty

Kun mannerjäätikkö peitti Tampereen aluetta, sen jää virtasi luoteesta kaakkoon (suunnasta 310° - 350°), mutta myöhemmin mm. Kangasala – Ylöjärven saumamuodostuman lounaispuolella jopa lännestä itään. Virtaavan jään irrottama, kuluttama ja kuljettama kiviaines kerrostui jäätikön pohjalla moreenikerrokseksi. Laaja-alaisimmat moreenialueet ovat Ikurin ympäristössä Tampereen läntisimmässä osassa. Moreenimuodostumia on eniten kunnan pohjoisosan poikki kulkevassa Sisä-Suomen reunamuodostumavyöhykkeessä. Se kulkee linjalla  Vetämäkanta - Yrjölänkylä – Kaanaan Rääkky- ja Taalinkangas – Jakamakangas. Moreenin pintaosaan on jään sulamisen loppuvaiheessa rikastunut kiviä ja lohkareita yleisesti. Laaksoissa ja muissa painanteissa moreeni on peittynyt laajoilla aloilla sitä nuorempien, hienorakeisten ja eloperäisten maalajien alle. Mannerjäätikön sulamisvaiheessa jäätikön pohjalla virtasi vuolaita sulamisvesijokia, joissa moreeni peseytyi, kivet pyöristyivät ja maa-aines lajittui ja kerrostui sora- ja hiekkamuodostumiksi, harjuiksi ja reunamuodostumiksi. Esimerkiksi  em. Sisä-Suomen reunamuodostumassa, joka siis on sulaneen mannerjäätikön reunan suuntainen, on sekä moreenivaltaisia että hiekka- tai soravaltaisia muodostumia. Aivan Tampereen kunnan eteläosassa kulkee noin kilometrin levyinen harjujakso, joka on tavanomaista kookkaampi, nk. saumaharju.           

Tampereen kunnan alue vapautui mannerjäätiköstä noin 11 000 vuotta sitten, mutta jäi siinä vaiheessa vielä muinaisen Itämerivaiheen, Yoldiameren, peittämäksi. Vain muutamien, pääasiassa Tampereen lounais- ja pohjoisosissa sijaitsevien mäkien laet jäivät yksinäisinä saarina vedenpinnan yläpuolelle. Nykyisin tämä nk. ylimmän  rannan taso on kohonnut jo noin 160 m:n korkeudelle merenpinnasta. Sulamisvesien mannerjäätiköltä kuljettama liete kerrostui syvässä vedessä moreenin päälle hienorakeisten maalajien kerrostumiksi, jotka Tampereen alueella ovat pääasiassa lustosavia.

Kun maa-alueet alkoivat nousta vedestä, ne joutuivat alttiiksi rantavoimien työlle. Varsinkin korkeimmat, ensimmäisinä vedestä nousseet maa-alueet huuhtoutuivat voimakkaasti pinnastaan. Loivapiirteistenkin mäkien moreenikerrostumat kuluivat ja kallioita paljastui. Tämän vuoksi moreenin pintaosa on enemmän tai vähemmän huuhtoutunutta. Mäkien ylemmillä tasoilla pintakivisyys ja –lohkareisuus on tullut selvemmin esiin kun taas alemmilla tasoilla suojaisissa paikoissa moreenia voi peittää ohut vaihtelevan paksuinen hiekkainen tai hietainen rantakerrostuma.

Maankohoamisen vuoksi veden syvyys pieneni, joten aikaisemmin kerrostuneet savialueetkin joutuivat vähitellen aaltoliikkeen ja virtausten kuluttaville voimille alttiiksi. Matalammilta alueilta kerrostumat osaksi kuluivat, ja ainesta kulkeutui syvemmille vesialueille lisäten painanteissa olevien savien paksuutta. Sitä mukaa, kun maa nousi merestä, alkoivat maaston alavien osien kosteikot soistua. Nykyinen maankohoaminen Tampereen seudulla on  noin 5 mm vuodessa.

Suuren Näsijärven kehitysvaiheet ovat antaneet omanlaisensa leiman rannoille lähinnä kuluttamiensa rantatörmien muodossa. Muinais-Näsijärvi laski vetensä aluksi Lapuanjokeen. Jääkauden jälkeinen, epätasainen maannousu aiheutti kuitenkin Näsijärven pinnan nousua ja varsinkin eteläpään tulvimista. Sen seurauksena etelään puhkesi uusi lasku-uoma Pyynikinharjun matalimmasta kohdasta, jolloin Tammerkoski syntyi noin 7 500 vuotta sitten. Tämä alensi Näsijärven pintaa parilla metrillä ja jätti jälkeensä järven rannoille syöpyneitä törmiä. Koska rantojen savikerrostumat monin paikoin ovat ohuita, rantaviivalle paljastui pieniä avokallioita sekä kapeita rannansuuntaisia moreenimaita lohkareineen. Tällaisia on esimerkiksi Nurmen – Hirviniemen alueella.

Kalliomaat

Kalliomaana kuvatuilla alueilla kallion päällä voi olla 0 - 1 metrin paksuinen moreenikerros. Tampereen kallioperän pinnanmuodot ovat pienipiirteisiä. Kallioalueita on runsaasti muun muassa Hervannan ympäristössä, Aitoniemen – Viitapohjan leveällä vyöhykkeellä jatkuen 2 – 3 km:n leveydeltä Oriveden rajan tuntumassa pohjoiseen. Paarlahdesta pohjoiseen kalliomäkien mosaiikkimaiset alueet ovat edelleen hyvin laajoja, mutta niiden välisten  hienorakeisten maalajien täyttämien laaksojen leveys kasvaa. Yleisesti ottaen kallionpinta on maaperän peittämissä mäissäkin (harjuja ja reunamuodostumia lukuun ottamatta) vain parin – kolmen metrin syvyydellä. Kallioperän rakenne on suurelta osin määritellyt jäätiköitymisen jälkeisen pohjakuvioinnin, jolle maaperä on kerrostunut. Se ilmenee harvinaisen hyvin maanmittauslaitoksen laserkeilausaineistosta tehdyistä maanpintamallinnuksista.  

Moreenikerrostumat

Moreeni on Tampereen yleisin maalaji. Se verhoaa kallioperää melko ohuena kerroksena myös muiden, myöhemmin kerrostuneiden, maalajien alla. Moreenin paksuus on yleisimmin 1 - 4 m. Myös kalliomaana kuvatuilla alueilla on paikoin moreenia, mutta siellä sen paksuus on määritelmänsä mukaan 0 - 1 m. Pohjamoreeni on ainekseltaan kivistä hiekkamoreenia, jonka savesprosentti on 1 - 5 %. Moreenin pinta on muinaisissa rantavaiheissa huuhtoutunutta ja noin puolen metrin syvyyteen asti routimisen möyhentämää. Lohkareisin pintakerros ulottuu pinnasta yleensä 0,5 – 1 metrin syvyyteen. Moreenialueiden pintalohkareisuus on keskimääräistä suurempi Tampereen eteläisimmässä osassa eli saumaharjun eteläpuolella Lempäälän, Pirkkalan ja Nokian rajan tuntumassa. Paikoin se vaihettuu jopa lohkareikoksi. Joissakin painanteissa routa on nostellut ja rikastanut lohkareita pienialaisiksi nk. routalouhikoiksi. Suurin osa Tampereen moreenimuodostumista on Sisä-Suomen reunamuodostumaan liittyviä pitkänomaisia länsilounas-itäkoillissuuntaisia, peräkkäisiä ja 2 – 5 m korkeita harjanteita. Ne ovat siis syntyneet jäätikön reunan suuntaisina kulkien Näsijärven Kuhaluodosta Korpelankulmalle. Korpelankulmalta Kaanaaseen nämä parin metrin korkuiset moreeniharjanteet sijaitsevat hiekkavaltaisen laajemman reunamuodostuman (deltan) päällä, yleensä sen luoteisreunalla. Ruoveden rajan tuntumassa ne ovat Jakamakankaan laajan deltan proksimaalireunassa. Sorilassa on muutamia pieniä moreenimuodostumakumpuja.

Jäätikköjokimuodostumat

Tampereen kunnan eteläosan läpi kulkee mahtava ja monin paikoin maisemallisesti kaunis saumaharju. Se kulkee luoteesta kaakkoon, Ylöjärven Teivaalanharjulta Epilänharjun, Pyynikin, Kalevankankaan ja Aakkulanharjun kautta Kangasalan Kirkkoharjulle. Ne nousevat ympäristöään 30 - 60 m korkeammalle. Saumaharjujakson eri puolilla on lukuisia muinaisia rantamerkkejä, tasanteita ja törmiä. Epilänharjun  ja Nokianharjun yhtymäkohdassa on pari noin 10 m:n syvyistä suppaa.

Epilänharjun kohdalla saumaharjuun yhtyy länsilounaasta Nokialta tuleva kookas harju. Toinen kookas harju tulee Tuohikotasen ja Likolampien kohdalta Jakamakankaalta lähes pohjois-eteläsuuntaisena Vehokylän kautta Aunionkankaalle, jonka jälkeen se päättyy. Harju nousee 5 - 15 m ympäristöstään ja siinä on muutamia suppia, joista nimettyjä ovat Helvetinhauta ja Mullinsilmä. Sisä-Suomen reunamuodostumaan liittyviä kookkaita hiekkamuodostumia on Korpelankulmalta Kaanaaseen. Ne nousevat 5 - 15 m ympäristöstään. Laaja-alaisin on kuitenkin Ruoveden rajan tuntumassa oleva Jakamakankaan delta, joka ei juurikaan nouse ympäristöään korkeammalle. Sen alavimmat paikat ovat laajalti jopa soistuneet. Maapaksuus on kuitenkin 10 – 20 m. Muinaiset leveät jäätikön  sulamisvesien kuluttamat 1 – 2 km:n mittaiset ja 5 – 10 m syvät uomanpohjat ovat myös soistuneet, esimerkkeinä Makkaraoja ja Suokselmannotko. Pohjoisluoteesta tulevia ja reunamuodostumaan päättyviä harjuja on enemmän kuin reunamuodostuman eteläpuolella. Harjut ovat hyvin katkonaisia. Niitä ovat mm. Pitkälahden, Lintukankaan, Ala-Pirttijärven sekä Muroleen – Ylisenperän suunnasta tulevat harjut.

Rantakerrostumat

Syntytapansa vuoksi rantakerrostumien alla saattaa esiintyä hienorakeisia maalajeja, varsinkin notkopaikoissa ja mäkien alarinteillä. Tampereen alueella rantakerrostumia on yleensä vähän, lukuun ottamatta saumamuodostuman, harjujen sekä Sisä-Suomen reunamuodostuman liepeitä. Pieniä erillisiä rantakerrostuman peittämiä painanteita ei aina ole voitu kuvata kartalle. Ne on tällöin yhdistetty ympäröiviin moreenikuvioihin. Tampereen laajimmat rantakerrostuma-alueet ovat etelässä saumaharjun liepeillä, yleensä sen eteläpuolella. Rantakerrostumat saattavat ulottua enimmillään lähes kilometrin päähän muodostumasta. Näin varsinkin Tohlopin ympäristössä ja Messukylän – Kaukajärven alueella.

Hienorakeiset kerrostumat

Tampereen kunnan alavat maastokohdat ovat laajalti hienorakeisten maalajien peitossa. Ne ovat raekoostumukseltaan etelässä lähes yksinomaan savia, mutta Viitapohjan – Terälahden pohjoispuolella hiesu muuttuu vallitsevaksi.  Laajimpia savikoita on Rantaperkiön – Messukylän, Takahuhtin ja Nurmi – Sorilan alueella. Tästä pohjoiseen hienosedimenttialtaat muuttuvat kapeammiksi ja rikkonaisemmiksi alueiksi kalliomaiden lomaan. Kämmenniemi – Pohtola, Teisko ja Asuntila ovat savivoittoisia. Terälahden ympäristössä hiesu valtaa alaa ja Velaatan, Kaanaan sekä Löytänäjärven ympäristö ovat hiesuvaltaisia. Ukaan ympäristössä savi on noin 0,5 m paksuisen hiesukerroksen peittämää. Alueen savien savespitoisuus on yleensä 40 - 55 %. Hiesua on paljon Kuljun, Mutalan ja Karhen ympäristössä. Hienoa hietaa on etelässä eniten saumaharjun liepeillä, sen molemmin puolin, sekä pohjoisessa Jakamakankaan etelä- ja länsilaidalla.

Hienorakeisten maalajien kerrospaksuus kasvaa yleensä moreeni- ja kalliomaiden rinteiltä notkoihin päin mentäessä. Hienorakeisten maalajien alueille tehtyjen kairausten perusteella kerrostumien paksuus harvemmin ylittää 10 m, varsinkaan Tampereen keski- ja pohjoisosassa. Savikoiden pinnan muodostaa yleensä 0,5 - 2,0 m paksu kuivahko kerros, nk. kuivakuori. Kuivakuori on yleensä sitä lujempi ja paksumpi mitä korkeammalla savikko sijaitsee ympäristöönsä (ja vallitsevaan pohjavedenpintaan) nähden. Savipelloilla näkee loivapiirteisiä harjanteita ja kumpuja, joiden jollakin syrjällä törröttää siirtolohkare tai paistaa pieni avokallio. Näin arvioiden Tampereen kunnan alueella on huomattavan paljon 1 – 3 m:n paksuisia savikoita. Savet ja hiesut ovat yleensä lustorakenteisia.  Hienoa hietaa on laajimmalti Savonkylän ympäristössä. Liejusavea on hyvin vähän, esimerkiksi Iidesjärven itärannalla.

Eloperäiset kerrostumat

Tampere kuuluu suoyhdistymätyypiltään viettokeitaiden vyöhykkeeseen. Suot ovat syntyneet moreeni- ja kalliomaaston painanteisiin, purojen varsille ja järvien rannoille. Ne ovat usein pienialaisia ja kapeita juotteja. Rämeet ja korvet ovat yleisimpiä suotyyppejä. Moreeni- ja kallioalueen notkelmissa suot ovat pääsääntöisesti rahkaturvetta (St). Eniten ja laajimpia soita on Tampereen koillisosassa. Ne ovat yleensä rahkavaltaisia, kuten Kaakkosuo, Alainen Ruoppahisto, Hirvisuo sekä laajimpana Jakamaneva. Harakkanevan keskus on St-, mutta reunat Ct-turvetta (saraturvetta). Muita Tampereen oloissa suuria soita on mm. Vetämäkannan pohjoispuolinen Rimminneva (St) ja Tohloppi-järven luoteisrannan St-suo.

Soita on ojitettu metsänkasvatusta varten, mutta aikoinaan raivattu myös laajalti pelloiksi siellä missä se on ollut mahdollista. Ct-suot sijaitsevat yleensä saviseuduilla. Liejua tapaa varmimmin kuivattujen ja/tai umpeenkasvavien vesistöjen alueella, kuten Hurma- ja Nuorajärven sekä Kuolamaisen ympäristössä.

Pohjavesi

Tampereen kaupungin tärkeimmät pohjavesialueet sijoittuvat nk. saumamuodostumalle, joka on syntynyt jäätikön kahden kielekevirran väliin. Maa-aines on pääasiassa hyvin lajittunutta ja vettä läpäisevää hiekkaa ja kivistä soraa. Pohjavedenoton yhteydessä Kaukajärvestä Aakkulanharjuun suotautuva vesi lisää Messukylän vedenottamon antoisuutta.  Epilänharju - Villilän pohjavesialue muodostuu saumaharjusta ja siihen yhtyvästä nk. Nokianharjusta. Näsijärvestä harjuun suotautuva vesi lisää Hyhkyn vedenottamon antoisuutta. Näillä pohjavesialueilla olevien pohjavedenottamoiden vedenlaatua uhkaavat monet riskit, mm.  tiestö, asutus sekä teollisuus. Tampereen pohjoisosassa pohjavesialueet sijoittuvat pääosin Sisä-Suomen reunamuodostumalle (Rääkkykankaan ja Jakamankankaan pohjavesialueet). Aines on huonommin lajittunutta ja pyöristynyttä kuin harjualueilla. Hyvän vedenläpäisevyyden omaavan soran ja hiekan seassa muodostumassa saattaa olla lajittumattomia, huonommin vettä läpäiseviä moreenivälikerroksia. Muita pohjavesialueita ovat Aunionkankaan harjulla ja Kreetansuon lähistöllä sijaitsevat pienet muodostumat.

Kunnan maaperä on suureksi osaksi moreeni- ja kallioaluetta. Mäkien väliset laaksot ja notkelmat ovat moreenin, saven ja turpeen peittämiä. Näin ollen suurin osa alueesta on vedenläpäisevyydeltään huonosti vedenhankintaan soveltuvien maalajien peitossa. Näille alueille tehtyjen kaivojen antoisuus riittää yleensä vain yksittäistalouksien käyttöön.